sunnuntai 2. syyskuuta 2012

5. luku: TJ 306

Taas on aikaa viime kirjoittelusta sen verran vierähtänyt, että oli pakko raahautua taas sotkuun internet yhteyden äärelle. Viime kerjoittelu kerrasta taitaakin olla lähes kolme viikkoa...

Viimeksi kun kirjoitin, olin vielä alokas. Tässä kun nyt näppäilen, olen valan vannonut jääkäri, ja huomenna meidät aliupseerikurssilaiset ylennetään (tai alennetaan) vähemmän hienolta kuulostaviksi oppilaiksi. Eli sitten viime kirjoitus kerran on ehtinyt tapahtua paljon.

Kronologisesti ensimmäisenä ehkä kaikista mainittavista tapahtumista tulee vala ja valaviikko. Valaa edeltävä viikko oli meidän yksiköllämme yhtä löysäilyä, päättymättömiä palvelustaukoja ja sulkeisia. Itse vala taas oli kaikkea muuta kuin löysää touhua, ja eritoten minulle sattui vähän kaikkea. Valan kenraaliharjoituksissa aseotteita tehdessäni repesi toinen nahkahanskoistani aseenhihnan solkeen, ja jouduin itse valaan lainaamaan erään mukavan alikersantin sormikkaita (edelleen pisteet hänelle). Sitten juuri ennen valaa minua pisti ampiainen kaulaan, ja siinä sitten marssin paraatikentälle kaula ja huuli turtana. Onneksi turvotus ja kipu lakkasivat valassa seisoessa. Sää oli aluksi otollisen harmaa, mutta juuri vannottuamme veteraanin esilukiessa valaamme, alkoi aurinko porottaa kuin viimeistä päivää. Kaikkien silmät vuosivat ja naamat vääntyilivät kirkkaasssa polteessa, ja arvasihan sen, että juuri silloin se vala dvd:n kuvaaja osui kohdallemme. Toivottavasti tapauksesta saadut otokset eivät päätyneet itse julkaisuun, niiden edustavuus kun oli ihan omaa luokkaansa...

Valaloma sujui VMT:koon kyytisähläyksiä lukuunottamatta mukavissa merkeissä, ja palvelukseen oli jopa kumman kotoisaa palata. Jollain oudolla tavalla tästä paikasta on tulossa minulle koti. Tarkat rutiinit, hövelit tupakaverit ja yhteinen vapaa-ajan vietto tekevät tästä paikasta ainakin omalla kohdallani mieluisan ja mukavan paikan elää. Eikä se valmiiksi laitettu ruoka ja muiden hoitamat pyykit ja tiskitkään haittaa lainkaan.

Valan jälkeinenkin viikko kului enimmäkseen löysäilemällä, lukuunottamatta liikuntapäivää, jossa komppaniamme näytti vähän muille yksiköille sykkimisen mallia. Loppu viikon p-kauden palkintojen jako kruunasi mukavan viikon, meidän yksikkömme kerätessä kaikki tarjolla olleet palkinnot. Tienasimme maineen ja kunnian ohessa sievoisen kasan kuntsareitakin (tosin tornareiden mukaan meidän yksikössämme niitä ei paljon käytetä...).

Perjantaina sitten muutimme ja aloitimme AUK ykkösen. Haikeissa tunnelmissa jätimme vanhat tupamme, kaipaan itseasiassa vanhan tuvan meininkiä edelleen. Uusiin tupiin ja AUK:in oppilasjohtamiseen olemmekin sitten totutelleet tämän viikonlopun. Tupa on ihan mukava, ja uskon että ryhmähenki paranee ajan myötä muistuttamaan vanhan tuvan vastaavaa. Oppilasjohtamisesta taas en sano paljoa, sillä se ei ole sujunut aivan niin mainioisti kuin olisin olettanut. Eiköhän siihenkin tule tosin muutos ajan myötä, kun ihmiset oivaltavat kultaisen keskitien johtamisessa.

Eilen suoritimme AUK:in 12 kilometrin pikamarssin. Marssi tuli kaikille yllätyksenä, eikä siihen oltu ehditty valmistautua käytännössä lainkaan. Silti lähdimme koko komppanian voimin yrittämään mahdollisimman nopeaa aikaa taisteluvarustuksessa. Itse pelkäsin saavani huonon tuloksen tai jopa hylätyn, sillä jalkani olivat edellisiltäkin marsseilta jo kipeät (niinkuin oikeastaan kaikilla muillakin). Matka sujuikin oksennusta pidätellessä ja henkeä haukkoen, ja loppu suoralla olin lähes varma että kaatuisin jos pysähtyisin lepäämään. Onneksi onnistuin pitämään melko tasaisen lönkyttelytahdin loppuun saakka, ja ylsinkin parempaan tulokseen kuin olisin koskaan uskonut: sain asteikolla 1-5 täydet viisi pistettä. Tarkkaa aikaa en vielä tiedä, mutta viisi pistettä sai päästyään maaliin alle 86 minuutissa. Iltapäivän ammunat taas eivät menneet aivan yhtä nappiin, mutta tyydyttävästi nekin.

Itse ilta sujui lepäillessä ja palautuessa. Kävimme kavereiden kanssa sotkussa, saunassa ja muken iltapalalla. Näin saunareissullani yksiköstämme heitinkomppanian AUK:kiin siirtyneitä kavereita, ja vaihdoinkin heidän kanssaan kuulumisia ja kokemuksia. Onneksi mokomia pääsee näkemään taas viimeistään lomabussissa, varsinkin entisiä tupalaisia meinaa lähes epämiehekkäästi tulla ikävä.

Sotku sulkeutuu nyt, ja minun on lähdettävä takaisin yksikköön. Ensi kertaan, siis!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti