Paluu kakkos kasarmille

On kulunut kolme viikkoa siitä, kun joululoma päättyi ja palasin takaisin kotiin- kakkoskasarmin betonisten seinien sisään. Viimeiset kolme viikkoa yksikköni on viettänyt kasarmilla leväten, varusteita noutaen ja oppitunneilla istuen. Aika on kulunut uskomattoman hitaasti, kun on tottunut menoon ja ryskeeseen, sillä hyvä osa päivistäni kului koneen ääressä tai kirjaa lukien, tai muuten vain tuvassa rötväten.

Nämä kasarmiviikot antoivat hieman kuvaa siitä, miten kansallisenpuolen kuskit, lämärit ja muut yli puolen vuoden miehet viettävät palvelustaan puolen vuoden jälkeen. Koettuani kassulla vetelehtimisen kauhut, saatan uskoa, miksi tavallasia varusmiehiä hajottaa niin paljon. Päivät kuluvat kiveksiä neppaillessa sekä kotia ja lomia miettiessä, eikä aika vaikuta kuluvan ollenkaan, kun jokainen tylsä päivä seuraa toistaan. Tietysti joka päivälle osui aina joitain koulutuksia, nakkihommia tai vähintään ruokailut, jotka rytmittivät ja täyttivät päiväjärjestystä. Noh, tulipa ainakin pelattua paljon GTA:ta.

Ensimmäiset päivät kuluivat kasarmielämän mukavuuksiin totutellessa. Oli oikeastaan aika mukava nähdä pitkästä aikaa tupakavereita ja jopa tuttuja skappareita. Mukavaksi paluun tekivät myös Kriisinhallinnan pohjustus oppitunnit, joilla käytiin mm. voimankäytön säädöksiä sekä sotilasenglantia.

Ensimmäistä viikkoa seuranneet kaksi muuta sen sijaan olivat puuduttavan tylsiä. Noudimme joukkoeillemme kalustoa sekä tarkastimme ja huolsimme sitä, ja istuimme edelle kerrotulla tavalla tuvissamme kuolemassa tylsyyteen. Saimme myöskin luotisuojalevyt ja suojalasit henkilökohtaiseen varustukseemme.

Pääsin viime viikolla näkemään ensimmäistä kertaa tulevan ajokkimme XA 185 pasin. Vanha sotaratsu vaikutti melko menevältä peliltä, ja vaunumiehistömme vakuutteli sen ylivertaisuutta, iästä huolimatta. Ensi viikolla pääsenkin ensi kerran sen kyytiin, ja ehdin varmaankin kyllästyä mokomaan panssaritraktoriin, nimittäin yksikkömme harjoittelee komppania voimin kahden viikon ajan hyökkäystä metsäoloissa. Seuraavat kaksi viikkoa siis kuluvat komppa 1 ja 2 harjoituksissa leireillen.

Kokelaat palasivat yksikköön viime viikolla. Ennakko odotukseni eivät olleet järin positiiviset, rehellisesti sanoen, mutta siitä huolimatta oli oikeasti aika mukavaa nähdä vanhojen tuttujen palaavan kotiyksikön lämpimään huomaan. Tajusin tuota äskeistä kotiväelle kertoessani, että taidan oikeasti välittää meidän komppaniastamme jollain erityisellä tavalla- vähän samaan tapaan kuin perheestä tai oikein läheisistä kavereista, tai jostain muusta yhteisöstä. Pidän komppaniamme varusmiehistä, skappareista, tiloista, rutiineista ja arjesta, jollain tavoin koko kokonaisuudesta. Vaikka toisinaan hajoankin kevyesti metsähommiin tai loppumattomilta tuntuviin kassupäiviin ja kinkkuihin, palaan silti aina tietty lämpö mielessäni kakkos kasarmille.

Niin palaan tänäänkin.

~Laiskan alikersantin myöhästynyt lomajulkaisu: TJ168~

-VAROITUS! Edessänne on tuhti lomalukupaketti, joka sisältää inttihuumoria, 

sopimatonta kielenkäyttöä sekä slangisanoja. Lukijaa on varoitettu.-

Kas näin on puoliväli saavutettu, alikersantin natsat ryövätty ja lomat ansaittu. Tämän jälkeen ei ole enää paluuta menneeseen, vaan lomien jälkeen alkaa todellinen rähinä, kansainvälinen kausi ja sitä myöten koulutus, jota koko komppaniamme on odottanut.

Onneksi ennen tuota viimeistä puolen vuoden rutistusta oli nämä pitkät, 14 päivän lomat. Olen ehtinyt ottaa etäisyyttä armeijaan, lepäämään ja lataamaan akkuja (ei lvl yksneljäykkösen, eikä kaksneljäykkösenkään, vaan omia akkujani) sekä viettämään aikaa sukulaisten, ystävien sekä erityisesti tyttöystäväni kanssa. Niin ja meninhän minä joillekkin lupaamaan sellaisen blogini lomaspesiaalijulkaisun, jossa olisi muka jotain hauskuuksia ja sitaatteja. Noh, saamanne pitää, itsehän tätä kerjäsitte!

Voisin aloittaa mainitsemalla blogikirjoitusteni nimistä. Nehän ovat tähän mennessä olleet melko nuivia, yksinomaan tj lukuun nojaavia otsikoita, jotka on vielä laskettu vanhan 362 tänäänjäljellä-laskennan mukaan. Tässä vuoden vaihduttua siirrynkin liukuvasti sekä 347 tj-laskentaan että verbaalisempiin otsikointehin.

Mutta mistähän sitä varsinaisen jaarittelunsa aloittaisi, tai mitähän sitä tähän ylipäänsä kirjoittaisi... Kaipa voisin aloittaa ytimekkäällä lainauksella:

"Aina kannattaa käyttää vastustajaa hyväksi- myös opetusvideoita tehdessä."
-ylil. X

Ja kuten tästä esimerkkisuorituksesta havaitsitte, sensuroin säälittä tällä kertaa ihmisten nimet yksinkertaisesti yliluutnantti äksäksi, koska osa lainauksista on aika härskejä ja lähes sopimattomia. Miksikö yliluutnatti, eikä esim. luutnatti tai vääpeli? Koska n. 85 % kaikista skappareista on yliluutnatteja, siksi. Käykää intti, ja tajuatte mitä tarkoitan.

Jatketaas parilla muulla unohtumattomalla lainauksella:

"Tottakai meidän täytyy tämmöisenä niin sanottuna 'köyhänä talonpoikaisarmeijana' käyttää näitä kikkoja."
-ylil. X, maastonkäytöstä

"Tietysti virhelyöntejä sattuu, ja järjestelmästä pääsee läpi imbesillejä."
-ylil. X, komppanian kokoonpanosta

"Jos bussi on myöhässä, se on hyväksyttävä syy myöhästyä. Jos taas olette Kuusamossa puuhun hirttäytyneenä ja lappalaiset raiskaavat teitä kolmatta päivää, se ei ole hyväksyttävä syy."
-ylil. X, lomilta palaamisesta

"Älkääs naurako! Alikersantin arvossa ei ole mitään hauskaa, se on hieno arvo. Jos saisin nämä rypyt ja tämän läskin pois, olisin mielelläni taas alikersantti!"
-ylil. X, jonkun puhuteltua tätä vahingossa alikersantiksi

"Te kun osaatte vain kolme sivistyssanaa, jotka ovat meetvursti, kondomi ja lavuaari, niin nyt opitte yhden lisää..."
-ylil. X

"Sokki ei ole sitä, että Prooke huomaa että Ridge on menossa 11. kerran naimisiin."
-ylil. X, sokin hoitotieteellinen määritelmä

"Tehdään niinku 40-luvulla Saksassa: puolet duuniin ja puolet uuniin."
- ylil. X jakaa joukkoeen liikuntasuoritusta varten

Kuten äskeisestä havaitsimme, ovat kouluttajat verbaliikan ja sanankäänteiden mestareita niin halutessaan. Omalla kohdallani on ollut monestikin todella vaikea pidätellä naurua heidän läpän heittoa kuunnellessa, ja olenpahan monesti nauranut ääneenkin, enkä suinkaan yksin. Seuraavista esimerkki suoritteista voi noheva lukija kuitenkin huomata, että osaamme me varusmiehetkin:

"Huoltokomppaniasta alkoi tornihuhu, jonka mukaan muke-ruoassa olisi ollut puolikas hiiri. Kapteeni käski sanoa, että se ei pidä paikkaansa. Se oli jotain muuta epäilyttävää."
-alik. X torjuu tornareita tiedotustilaisuudessa


"Se on niinku rippileiri, jonne saa ottaa aseet mukaan!"
-opp. X, huoltokomppanian harjoituksen varo-oppitunnin jälkeen


"Ja jokaisen ryhti korostuu oman munan verran nyt! Ei naurata! Sille ei voi mitään, jos on pieni muna!"
-alik. X muotoa viemässä

Vaan mikään, ei sitten mikään, voita iltavahvuuslaskentaa seuraavaa tiedotustilaisuutta, jos apukouluttajat haluavat tehdä siitä hauskan. Eritoten myös kouluttajien toisinaan harjoittama huudattaminen voi olla parhaimillaan melkoinen päivän kevennys, jos huudatus huuto osataan muotoilla tarkoin. Seuraavaksi sekä apukkien että skappareiden meillä huudattamia huutoja:

"Punaviiniä ja hyvää seksiä, komppania!"

"Juustohampurilaisia ja kananugetteja, komppania!"

"Vassareille vasektumia, komppania!"


Ja sitten pari varusmiesten kahta aivosolua vaivaavaa, hieman ajattelua vaativaa lohkaisua:

"Te saitte, komppania!"
-alik. X

"Ehkä joskus, komppania!"
-alik. X

"Ehkä joskus, herra alikersantti, muttei koskaan, komppania!"
-kok. X

Noh, se sanallisesta hauskuudesta (jos nuo nyt siviileille ja siviilinmielisille edes aukesivat). Seuraavaksi voisin kertoa pari saavutusta, joihin mahtava rökälesakkimme on yltänyt:

-Oltiin p-kauden kärkikomppania, putsattiin kaikki tarjolla olleet palkinnot

-P-kauden ensimmäisen harjoituksen ensimmäisenä yönä yksi ryhmä sai ryhmäteltan sijaan sissiteltan telttakankaan. Mukana oli kuitenkin ryhmäteltan kepit, ja teltan helma jäi 20 sentin korkeudelle maasta. Onneksi yön yli kestänyt rankka sade muistutti ryhmää kömmähdyksestä.

-Taistelija X hukkasi p-kauden harjoituksessa rynnäkkökiväärinsä. Hän oli ripustanut sen pimeässä metsässä puuhun merkitsemään ryhmän tulevaa telttapaikkaa. Rynkky kuitenkin löytyi, ja hän pääsi myöhemmin myös är-uu-koona tunnetulle kirjekurssille.

-Taistelija X hukkasi taistelussa kantamansa telamiinan, kymmenen kiloisen keltaisen betonimöhkäleen.Voi X, minkä teki!

-Taistelija X leveili jo valmareiden pääsykokeissa RUK jutuilla, ja jatkoi tarinointiaan p-kauden ensimmäisestä päivästä aina "haaveet kaatuu" päivään asti. Tuolloin sitten selvisi, ettei hän olisikaan pääsemässä rukkiin. Venähti kaverin naama, eikä naurattanut enää kaikkia irvileukojakaan miehen masentunut olo (Samainen taistelija neuvotteli kuitenkin kapteenin kanssa, ja pääsi Haminaan sittenkin).

-Taistelija X käy hetken tuvassa ollessaan päivystäjänä. Hän jää kiinni, ja joutuu koko komppanian kahden pahasuisimman skapparin suolaamaksi, seisoen asennossa 20 minuuttia. Näkee tapahtuneesta edelleen painajaisia.

-Apukouluttaja X kävelee muodon edellä ruokailuun siirryttäessä. Vastaa vastaantulevien jääkäreiden tervehdyksiin heilauttamalla kätensä reippaaseen "sieg heil" tervehdykseen.

-Taistelija X on poterovahdissa. Hänellä kuitenkin tulee kylmä ja väsy, ja hän suunnistaa kohti ryhmänsä telttaa. Siellä lähivartio mies käskee hänet kuitenkin takaisin, sillä hän on juuri hetken kuluttua herättämässä seuraavaa vartiomiestä. Yht'äkkiä sanaharkka keskeytyy, kun lähivartiomies havaitsee tuntemattoman henkilön aivan X:n takana. "Äks, äks! Kuka tuo on!?" "Ei se kukaan ole, eihän se edes ammu. Mää juttelin äsken sen kanssa." toteaa X katsoen lammasmaisesti tuntematonta. Tuntematon taistelija pyörittelee hetken päätään, poistuu vähän matkaa ja avaa tulen, paljastuen vihollisen tunnustelijaksi.

-Samainen ryhmä saa hiljaisenhälytyksen, ja rj käskee ryhmän asemaan. Ryhmänjohtajan hypättyä poteroonsa juoksee kuitenkin jotain nopeasti ryhmityksen läpi, kohti tulialuetta ja vihollisen mahd. tulosuuntaa. Rj tajuaa että juoksija on yli-innokas taistelija X, ja hän karju tämän perään "Äks, äks! Pysähdy! Seis!" Taistelunhurmoksessa (tai tavanomaisessa yleishurmoksessaan) X kuitenkin juoksee selkäkyyryssä ja ase ojossa pois, kadoten pimeyteen. Rj ilmoittaa jojolle: "Kymppi, ykkönen. Ryhmä asemassa, paitsi taistelija X, joka juoksi parisataa metriä asemista ohi." Hetken aikaa taajudella on aivan hiljaista, ja sitten kuuluu väsynyt vastaus: "Ykkönen, kymppi. Etsikää X."

-Samassa harjoituksessa sattui ja tapahtui muillekin ryhmille. Kävipä niin, että erään ryhmän taistelijat olivat päivän rähinöinnistä niin väsyneitä, että onnistuivat nuokkumaan ja nukahtelemaan mitä hauskimmilla tavoilla. Eräskin sankari törmäsi kiertovartiossa kahdesti puuhun nukahdettuaan kesken kävelemisen. Toinen sankari taas nuokkui jatkuvasti telamiinalaatikon päällä, vastaten joka kerta ärtyneesti: "JOO, olen hereillä!" jos joku kehtasi hänet herättää ja hänen valppautensa näin kyseenalaistaa.

-Samalta ikimuistoiselta leiriltä palatessamme eräs nimetön sankari sai niin kovan paskahädän, että pidäteltyään ensin tuskissaan monta tuntia jalkamarssilla hän lopulta myöntyi pyytämään rj:ltään lupaa helpotustaukoon. Ryhmänjohtaja otti radiolla yhteyden jojoon, joka epäuskoisen hiljaisuuden jälkeen myönsi 5 minuutin tauon. Sillä aikaa, kun tämä sankari kykki kyykyllä marssijonon häntä päässä, meni koko joukkoe polvelle ja 360 puolustukseen. Ei voi moni muu kehuskella ulostaneensa jääkärijoukkoeen vartioidessa!

Näitä tarinoita riittäisi erään skapparin sanojen mukaan lukemattomiksi saunailloiksi, eikä niistä kirjoittamalla tulekaan millään loppua. Jottei tästä postauksesta tule aivan älytön ja vallan mammuttimaisen pitkä, päätän sen nyt ja vaihdan vaihteen kevyempään. Ensi kertaan, siis!

13. luku: TJ 198

'sento! Levo! On jälleen tiedotustilaisuuden aika, ja tällä kertaa seuraa seuraavaa:

-Mahtavien ammuntapäivien mahtava loppu osa

-Via Dolorosa, tuomiopäivän polkupyörämarssi

-Villiäkin villimmät kurssijuhlat sekä

-Krapulaisen oppilasvarajohtajan päiväkirja

Alotellaas siis siitä mihin viimeksi tarinassa jäätiin. Ammunta viikkomme ensimmäiset ammunnat oli ammuttu alta pois, ja seuraavien kahden päivän ammunnat järjestettäisiin C-ampuma-alueella. Koko ammuntoja edeltäneen yön satoi lunta, ja aamulla sitä olikin hyvä kerros kaikkialla, paitsi auratuilla teillä. Sanon "auratuilla", koska lähellekkään kaikilta teiltä lunta ei oltu aurattu pois, kuten saimme huomata matkallamme kohti ampuma-alueita.

Järjestäydyimme aamulla valmiina polkupyörämarssia varten taisteluvarustus valmiina. Muutamien töhöjen taistelijoiden täydennettyä varustustaan asiaan kuuluvaksi aloitimme matkamme. Alku matka sujui suhteellisen nopeasti, mutta jo Camp Maurin kohdalla vauhtimme hidastui järkyttävästi: campiltä eteenpäin tie oli nimittäin auraamaton ja 15 sentin hangen peitossa. Tahtimme hidastui sellaiseksi, että joka toiset 10 metriä talutimme, ja joka toiset 10 metriä yritimme pyöräillä. Näin aina ake-radan puomille saakka, josta eteenpäin yksinomaan talutimme hangessa tarpoen. Silloin tällöin joku yritti menestyksettä nousta satulaan ja ajaa hetken matkaa, ja yhtenään miehiä kaatui pitkäkseen neitokseen. Koko joukkoe sekä apukouluttajame kylpivät hiessä, ja kirouksia sekä avautumista esiintyi niin miehistöllä kuin päällystölläkin, jopa siinä määrin että kokelaamme totesivat, ettei heillä ollut ikinä ollut niin hajottavaa rukki aikoinaan. Totesivat myös, että jos kirjekurssilaisemme palatessaan mutisisivat jotain aukkimme hajottavuudesta verrattuna omiin kokemuksiinsa, niin voisimme käskeä mokomien painua helvettiin.

Tämä, hyvät lukijat, oli Via Dolorosa. Itse kunnioitettu päällikkömme kapteeni U. viittasi tuohon polkupyörämarssiin tällä eräästä nettivideosta inttislangiin levinneellä termillä. Koko n. 7-8 km marssiin kului vähän vajaa kaksi tuntia + 10 minuuttia hikisten varusteiden vaihtoon perillä. Liekö tämä matka ollut itsense Herran Kaikkivaltiaan Jumalan rangaistus komppaniallemme jostain rikkeestä, vai olisiko päiväyksellä 12.12.12. ollut joku yhteys epäonneemme? Sitä emme koskaan saa tietää, mutta sen tiedämme, että Helvetissä on taso, jossa tuo tuomiopäivän polkupyörämarssi jatkuu ikuisesti.

Itse kahden päivän ammunnat sitten sujuivatkin vallan loistavasti, mukaan lukien niiden väliin osunut yöpyminen C-alueen maastossa. Ammuimme, kuten linjanjohtajamme ylil. K. oli aikaisemmin luvannut, "kaikilla mahdollisilla aseilla mahdollisimman paljon". Ammuimme kukin 85 laakia konekiväärillä (tyylillä tuli vapaa), 90 laakia rynkyllä (edelleen tyyliä tulivapaa), 7 laakia tarkkuuskiväärillä (mallia hyvin-kohdistetut-kiikaritähtäimet), 20 laakia haulikolla (mallia siistein-ase-koskaan), sekä pistoolilla 50 laakia (jätti sanattomaksi). Näiden lisäksi ammuimme kaikki apilaksen harakit, sekä 10 taistelijaa kovan KESsin ja yksi apukouluttajista kovan apilaksen.

Konekiväärillä osuin maastoon hyppiviin jastereihin ihan kiitettävästi, mutta osumatarkkuus oli minulle toissijaista, kun sain ampua vapaasti niin pitkää sarjaa kuin halusin. Täytyy kyllä myöntää että nappi pohjassa ampuen pkm on ehkä yks mäheimmistä aseista koskaan. Tarkkuuskivääristä en sitten sano sen enempää, kuin että kiikarit oli sillä vissiin kohdistettu, että koko joukkoeesta kukaan ei osunut kertaakaan kolmeen sataan metriin. Ei kertaakaan. Rynkyllä taas ammuimme n. 200 metriin, minäkin ihan hyvällä menestyksellä tuplalaukauksia päästellen. Haulikko taasen osoittautui melko helkkarin siistiksi vehkeeksi, ja se on tähän mennesse kokeilemistani aseista eniten fiktiivisiä, peleistä ja elokuvista tuttuja vastakappaleitaan muistuttava ase. Varsinkin äänet, eritoten lataus- ja lipastusäänet ovat aivan kuin vaikka Terminaattorista. Haulikolla osuin ilman ongelmia, ja ammuttuani pari laukausta totesin vehkeen kuin minulle tehdyksi. En tosin ollut ainoa joka tykästyi hulikkoon, sillä myöskin kersanttimme ja kokelaamme naureskelivat ampuessaan ja olivat aseesta aivan yhtä innoissaan kuin mekin. Perjantai aamuna ammutut pistooliammunnat olivat viikkomme kruunu, grandehefe kokelas M:nkin sanoin parhaat ammunat koskaan. Osumatarkkuuteni ei ollut erityisen hyvä (lue: se oli säälittävää) johtuen epävarmasta ampuma-asennostani, mutta koska odotin kaikista aseista juuri pistoolin käsittelyä eniten, myöskin nautin sillä ampumisesta täysin rinnoin. Toivon kovasti että enemmällä harjoittelulla saisin tarkkuutta ampumiseeni, enkä oikeastaan näe sitä lainkaan mahdottomana, olinhan aika kehno rynkyllä ampujakin ennen kuin kehityin nykyiselle tasolleni.

Teitenkään oleskelumme ampuma-alueella ei ollut pelkästään ampumista, vaan ke-to välisen yön lepäsimme teltoissa. Pääsimme ohjelman päätyttyä 1600 pystyttämään niitä, ja olimmekin ennennäkemättömästi turvallisesti teltoissamme jo ennen seitsemää. Ilta ja yö sujuivatkin läpyskää heittäen ja creepyjä juttuja kertoillen sekä nukkuen. Aamulla oli jopa melko helppo herätä lämpimässä teltassa, kun vartiovuoroja ei ollut yön aikana vallan hävytöntä määrää.

Torstaina räjäyttelimme aamupäivän ylil. A:n ohjastuksessa 1kg- 3kg räjähdyspanoksia, niin routapanoksia kuin kylkimiinojakin, unohtamatta vanhaa kunnon putkiraivainta. Elokuvamainen jyrähtely tauotti pioneerimaista seisoskeluamme (meillä oli käskettynä varustuksena vielä kaiken päälle pakkastakki sekä kypärä, ei edes tst-varustusta), ja värjöteltyämme tehonäytösten ajan pääsimme ampumaan lumituiskeessa singoilla. Itse en apilaksen harakilla osunut lähellekkään maalia, ja myönnänkin, etten ole osunut singolla kahdesti putkeen sitten p-kauden. En tosin ollut ainoa hutiampuja, sillä yksi kymmenestä kovan kessin (kevyenkertasingon) ampuneista oppilaistamme sekä kovan apilaksen ampunut alik. K. ampuivat huti maaleistaan. Mikäs siinä, komeasti jyrähtelivät nekin laakit.

Räiskintäviikkoamme seurasi vlv loma, jonka jälkeen koitti nyt meineillään oleva aukin viimeinen viikko. Ensimmäiseksi mainittakoon, että sain tehtäväkseni oppilasvarajohtajan nakin, joka selkosuomeksi tarkoittaa kalustovastaavaa. Nakki on sikäli kurja, että olen koko viikon ravannut epäselkeiden ohjeiden saattelemana kouluttajien huoneissa sekä vääpelintoimistossa kumartelemassa ja kysymässä avaimia, kansioita, listoja ja lisäohjeita. Maanantain kalustonpalautus sujui pientä alkukankeutta sekä muutamien oppilaiden nurinoita lukuunottamatta melko hyvin, eikä tämä krapulapäivänkään kaluston siirtely huonosti mennyt. Mutta nyt menenkin asioiden edelle, sillä ennen krapulaa täytyy juoda ja juhlia.

Kurssijuhla... Sitä olikin odoteltu pitkään ja hartaudella. Kun se viimein koitti, ja siirryimme valvojanapulaisen puhuttelun saattelemina päällystökerholle, olimme koko sakki enemmän tai vähemmän innoissamme. Juhlaa varten oli pst:n miehiä lukuunottamatta koko vanha (taikka tuleva, kummin vain) 1. JK koottu kasaan, ja tapasinkin juhlassa paljon vanhoja tuttuja p-kaudelta. Ohjelmassa oli niin tanssityttöjä kuin standuppiakin, sekä tietysti alkomahoolin ostomahdollisuus (jota tietysti hyödynsimme kaikki ahkerasti). Kohotimme maljoja niin jälleen näkemisille, AUKin päättimiselle, kv-kauden alkamiselle kuin vanhoille joukkoeillemme sekä tietysti rakkaalle komppaniallemmekin. Apukouluttajamme juhlivat meidän kanssamme, ja itsekin sorruin tarjoamaan vanhan Foxtrot joukkoeen alik. A:lle juotavaa, olihan hän esimerkillään johtanut joukkoamme läpi hikisen p-kauden. Hän meni sitten lupamaan minulle perintösläbärinsä (sisätossunsa), jotka oli jo joku II/11 alikersantti aikoinaan koristellut ja pistänyt kiertoon. 

Juhlista riittäisi loppumattomiin kirjoitettavaa, paljon sellaista mitä kehtaisi tässä julkaista ja paljon sellaista, josta ei taideta koskaan upseerikerhon seinien ulkopuolella puhua. Lopputulema osaltani oli kuitenkin marssi kahdestaan opp. J:n kanssa kohti kasarmia klo 21.35, sekä nopea nukahtaminen omaan punkkaan heti sinne asti selvittyäni.

Ja tästä pääsemmekin siihen, mistä juhla-aiheeseen siirryimme, nimittäin krapulapäivään, tähän tämän päiväiseen nimittäin. Heti aamusta minua tervehtivät ovj:n tehtävät sekä jyskyttävä pää (josta onneksi pääsin eroon päivälliseen mennessä). Itseasiassa omaksi ja varmaan muidenkin yllätykseksi sen päiväinen kalustorumba sujui maanantain vastaavaa ylivoimaisesti paremmin, huolimatta koko joukkuetta vaivanneesta kankkusesta. Jälleen kuitenkin yksittäiset taistelijat jaksoivat purnata, ja lämpenin aikalailla uhaten lähettää änkyröivän oppilaan kapteenin tai linjanjohtajan puheille, jos totteleminen ei kiinnosta. Kyseisen välikohtauksen jälkeen kalustonsiirto sujuikin melko jouhevasti, ainoana harmina epäselvät ja yllättävät ohjeistukset ja lisäohjeet kouluttajilta. Lukuunottamatta siis ehkä turhan kontroloivaa otettani suoriuduin tämän päväisestä mielestäni mainiosti.

Olemme tällä viikolla muuttaneet j-kauden tupiimme, jotka vastaavat sijoitustamme sodanajankomppaniassamme. Myös KRHK:n yks jiikoolaiset ovat palanneet tänään rakkaan kakkos kasarmin katon alle, täyttäen sen tyhjenneitä käytäviä pitkästä aikaa. Huomenna paikalle saapuvat vielä PSTK:ssa koulutuksessa olleet toverimme, ja sittenpä lukuunottamatta rukin kirjekurrsialisia on tuleva komppaniamme koossa. Itse pääsin siinä toivomalleni paikalle, nimittäin Hotel joukkueeseen lääkintäryhmään, yhdessä ystäväni opp. K:n kanssa.

Huomenna olisi edessä aukin viimeinen päivä, joululomille lähtö sekä perintösläbien vastaanotto, unohtamatta tähänastisen palveluksen kohokohtaa, alikersantti ylennystä. Näihin tunnelmiin ja huomista odotellen lopetan tämän tämän kertaisen tiedonantoni. 'sento! Alkaen, muodon molemmista päistä, takaisin tupiinja toimiin, mars-mars!

ps: VMTK:n sihteeri jääk. H. lähettää jouluterveiset kaikille lukijoille. Vittu hyvää joulua.

12. luku: TJ 206

Taas on viime kirjoitus kerrasta vierähtänyt aimo tovi, joten oli taasen hakeuduttava sotkun kompuuttereiden äärelle ja kirjoitus hommiin. Viimeisen vajaan kahden viikon aikana on ehtinyt olla yksi eeppinen edustusreissu sekä jonkin puolet eeppisistä ammunnoistamme.

Edustusnakki tuli pienenä yllätyksenä koko edustusporukallemme. Olimme juuri palanneet jostain rytisemästä ja tuvassamme muutamat kaverini puhelivat siihen suuntaan, että saattaisin tulla valituksi ryhmänjohtajaksi j-kaudella (koska kaikki yksikössämme käyvät aukin, suurin osa porukasta on miehistöä alik. arvolla). Meni jokunen minuutti keskustelustamme (jonka aikana tietysti nöyränä kiistelin olevani tarpeeksi pätevä r-j:ksi) kun käytävässä kaikui käsky: "Seuraavat taistelijat linjanjohtajan toimistoon heti!" Oppilasjohtaja luetteli neljä eniten r-johtajaksi povatuinta, mukaan lukien minut, ja me juoksimme alakertaan kouluttajientoimiston oven taakse. Juuri ennen koputtamista supisimme päät yhdessä, ja totesimme yhdessä, että jos asia ei koske j-kauden ryhmyreitä, niin sitten vähintääkin ensi viikon harjoituksen. Astuimme siis itsevarmoina sisään.

Kun ylil. K. kuitenkin aloitti puhuttelunsa, kävikin ilmi että kyse oli vielä jostakin paljon paremmasta: vaikka hän aloittikin mainitsemalla yhteistoimintaharjoituksen, oli pääasiana se, ettemme me lähtisikään sinne, vaan Helsinkiin edustamaan SKVJ:tä Studia messuille. Kaikenhuipuksi hän vielä kysyi, haluaisimmeko lähteä! Emme turhaan väittäneet vastaan, vaan poistuimme hiljaisina ja nöyrinä, vaikkakin heti suljettuamme toimiston oven hypimme riemusta ja päivittelimme onneamme; olivathan aukin leiri aamut vähentyneet kahdesta nollaan!

Oodi telamiinalle~ Se viikko kuluikin nopeasti mm. meille viimeisen ryynäyspäivän muodossa. Raahasin tuona päivänä telamiinaa mukanani kyllästymiseen asti, ja harkitsin lähes vakavasti sellaisen tatuoimista toiseen pakaraani. Yksi joukkoeemme taistelijoista onnistui tuona päivänä jopa hukkaamaan sellaisen, ja se, rakkaat lukijat, on lähes mahdotonta! Telluista lensikin läpyskää aika rankanlaisesti, etenkin meidän "telamiinataistelijaparien" kesken. En mitenkään voi olla korostamatta liikaa noiden jalojen keltaisten betonipyörylöiden hienoutta. Ne ovat puolustusvoimien iskuvoiman terävintä kärkeä ja ryhmän tulivoimaisimpia aseita, eivätkä ne paina kuin vaivaiset 10 kiloa kappale! Mielestäni tulevaisuuden jääkäriryhmässä tulisikin olla ihka oikea telamiinataistelupari, joka kantaisi tetsariensa telamiinataskuissa kahta telamiinaa kukin.

Seuraava viikko alkoi mielyttävästi edustusreissua varten pakkaamalla. Sillä aikaa kun muut valmistautuivat harjoitukseen, me edustuskermaperseet pakkasimme isot reppumme, kävimme Esikunnassa pakkaamassa ständit ja muut hilppeet pakettiautoon ja noudimme m04 aavikkopuvut edustusvarustukseksemme. Aloitimme  matkamme kohti pääkallon paikkaa yhdessä maan mainion kuskimme, korpraali A:n kanssa.

Matka kapitoliin sujui rennosti ja aavikkopukuja ihmetellessä ja ihastellessa. Perillä laitoimme messukeskukseen ständimme valmiiksi ja siirryimme sitten Santahaminan keskitysleirille asuinparakkiimme. Totesimme tosiaan siellä olot todella paljon huonommiksi kuin meidän rakkaassa Porin prikaatissamme. Muke oli pieni ja peruskoulumainen, sotku muistutti kooltaan liikuntasalia ja rakennukset olivat nostalgisesti rakennettu 1900 alkupuolella, jossei peräti 1800 luvulla.

Itse messut menivät aika rattoisasti. Pääasiassa selitimme joko rg32 panssarimaasturin ominaisuuksista ja esittelimme sitä (muistaisin nuo ominaisuudet vaikka unissani) tai kerroimme SKVJ:n pääsykokeista tai palveluksesta meillä noin yleensä. Messuillahan pyöri lukion kakkos ja kolmosluokkalaisia, joten meille kyllä riitti niin asiasta kiinnostuneita opiskelijoita propagandan uhreiksi kuin nättejä nuoria naisia silmänruoaksi. Tukenamme reissulla meillä oli jatkuvasti läppää heittävä ylil. P. sekä hiljainen ja uhkaavan tuntuinen kapteeni K-mato (älkää kysykö).

Kolmipäiväisen edustusmatkamme päätteeksi palautimme haikeina m04 pukumme ja purimme rinkamme, sekä jaoimme tuliaiset muulle joukkoeelle, joka oli ollut yhteistoimintaharjoituksessa. Toimme kassillisen demari- ja kokoomusnuorten mainoskortsuja, jotka olimme saanet kovaosaisille tovereillemme jaettavaksi. Lahjottuamme hieman väsyneitä kavereitamme emme saaneet ihan niin pahaa vastaanottoa ja purnausta reissustamme, vaikkakin huumorimielessä kateellisia kommentteja lensikin.

Tuossa eilettäin sattui eräs merkillepantava tapaus, joka on pakko esille kirjoittaa ja julkituoda. Olin juuri ennen iltavahvaria nukkumassa punkallani, jotenkin etukäteen ärtyneenä ja tietoisena siitä, että joku, mahdollisesti punkkanaapurini V, herättäisi minut jollain epämielyttävällä tavalla. Ehti mennä jokunen minuutti makuullepanostani, kun tunsikin voimakkaan läiskäisyn pakaroillani. Terävöidyin sekunnissa, hyppäsin alas punkastani ja läiskäisin vastaavasti kostoksi edellä mainittua toveri V:tä takamukselle, melko lujaa vieläpä. Otin pari askelta taaksepäin tyytyväisenä nopeasta reaktiostani, kun V sitten heitti minua tyhjällä pullolla naamaan. Nauruni lakkasi lyhyeen ja jäin änkyttämäät "Se heitti mua pullolla... Se heitti mua pullolla naamaan..." kun koko tupa sekä miehet käytävässä repesivät nauramaan. Tähän kaikkeen ehti kulua alle 30 sekunttia. Jälkeen päin sain kuulla että joku oli ollut tuomassa minulle palautuspulloa, oli sitten heittänyt sen minulle ja osunut minua aika tarkasti keskelle berberiä, aiheuttaen edellä mainitun hulabaloon. Tapaus oli kuin komediaelukavasta revitty, sääli vain etten nähnyt sitä kolmannesta persoonasta.

Tällä viikolla olemme viettäneet palvelustamme lähes yksinään prikaatin alueella- muut komppaniat kun ovat väli/loppusodassa Lahdessa. Olemme aloittaneet eeppisen ammuntaviikkomme paukuttelemalla osastoittain mm. tarkkuuskiväärillä, pokemonilla (pkm konekiväärillä) sekä sisäpiippu singoilla. Päivät ovat olleet kylmiä mutta periaatteessa tavanomaisia ampumaratapäiviä, eli todella löysiä. Suurin osa ajasta kuluu paikallaan värjöttelyyn ja vuoronsa odotteluun, mutta mikäs siinä kun on joukkoeen verran kavereita samassa jamassa, joiden kanssa sitten painia tai heittä huulta. Huomenna jatkamme ilmeisesti kovilla singoilla sekä haulikkoammunnoilla, ja yövyttyämme yön metsässä (kyllä, linjanjohtaja muuttikin eeppisen metsäaamu tj:mme yhdeksi) ammumme vielä pistooliammunnat, joita henkilökohtaisesti odotan eniten. Sitten onkin edessä viimeinen viikko oppilaana ja kauan odotettu alikersantin ylennys, sekä tietysti muikeaakin muikeampi 14 päivän joululoma.

Nyt on aikani kuitenkin jälleen taakse poistua ja metsään haihtua, ja päästää seuraavat dataajat nauttimaan päivittäisen internetannoksensa. Sorono!

11. luku: TJ221

Jälleen viikko vierähtänyt, tovi pitkä taittunut. Otin jälleen asiakseni palata koneen äärelle ja kirjoittaa viime viikosta sekä tähän mennessä hienoimmasta leiristämme harjoituksestamme.

Harjoitukseen lähdettiin tiistai aamuna melkoisen häslingin saattelemina. Onnistuimme myöhästymään aikataulusta tunnilla, ja vikaa löytyi niin oppilasjohtajista kuin meistä "miehistöstäkin". Matkaan kuitenkin käänteiden kautta päästiin, ja aloitimme pyörämarssin kohti e-ampuma-aluetta.

E-alue sijaitsi yllättävän kaukana kasarmeilta, ja matkan varrella ohitimme yllätyksekseni mm. runsaasti maatiloja sekä lentokentän. Lentokentän keskellä takapajuisinta maaseutua?! Kyseessä tosin oli ilmeisesti jokin amatöörikerhon kenttä, päätelleen halvasta ulkoasusta ja villistä nimestä: "Tuulikki Vampula".

Pyöräiltyämme hyvän aikaa ja saatuamme vielä runtua marssijärjestyksestämme pääsimme viimein perille. Heitettyämme pyörät varmaan ilmasuojaan (kuten kaikki alfasta varmaan asian muistavat) aloitimme alkupuhuttelun kautta ryhmäammunat kovilla. Vetoja kertyi joka ryhmälle kolme, ja jokaiseen vetoon kukin taistelija sai kaksi lippaallista ammuksia, huolimatta siitä, paljonko oli käyttänyt edellisessä vedossa. Tästä mahtavasta järjestelystä johtuen ammuin viimeisessä vedossamme hieman alle 120 patruunaa, joka on intin mittapuulla uskomattoman paljon.

Hyökkäykset sujuivat mainiosti, ja sääkin suosi meitä. Oli nimittäin Satakuntalaisittain auringonapaistetta: ei satanut, vaikka harmaata olikin. Kummaa kyllä tämä luonnonvastainen ihme kesti koko leirin ajan, sillä ainoastaan viimeisenä leiri yönä meidän nukkuessamme onnistui hieman ripsimään. Säälittävää, Satakunta, säälittävää.

Ammuntojen jälkeen poljimme takaisin kasarmille ja vedimme yllemme smurffit. Suoritimme AUK II:n yösuunnistuksen, jota varten ylil. S. oli tehnyt ihan uuden randankin. Joku oli viime kerralla mennyt valittamaan, että suunnistuksessa mennään aina sama rata läpi, niin se on vallan naurettavan helppo. Yliluutnantti oli sitten pohtinut että mikäs siinä, tehdään pojille uusi ja vähän haastavempi rata, eivätpähän valita enää.

Radan suorittamiseen meni minulta ja tst-pariltani S:ltä kokonaiset kolme tuntia, emmekä edes olleet hitain ryhmä. Syynä pällistyttävään aikaan oli pääasiassa se, että väsyneet sopparimme olivat merkinneet rastit aina keskelle teitä ja tieuria, missä ne eivät tietenkään olleet, vaan niitä piti sitten haravoida tien molemmilta puolilta metsästä. Ylil. S:kin myönsi, että huonoiten asetettu rasti sijaitsi kilometrin päässä oikeasta paikastaan, ja kyseinen perkele jäikin minulta ja kaveriltani löytämättä.

Väsyneinä rämpimisestä ja juoksemisesta poljimme jälleen takaisin metsään, mutta leiripaikallamme odotti yllätys: kahden muun komppanian tukikohdat. Jostain syystä meille varatulla alueella oli leiriytyneenä sekä pstk että krhk, ja me jouduimme pienen selvittelyn jälkeen pystyttämään telttamme muualle. Onneksi ne saatiin melko nopeasti pystyyn, ja pääsimme viimein nukkumaan.

Neljän tunnin yöunien jälkeen nousimme ylös, laitoimme itsemme taisteluvalmiiksi ja siirryimme aamupalan jälkeen a-alueelle suorittamaan joukkoeen hyökkäysammuntoja. Kohdalleni osui jälleen ryhmänjohtajan rooli, jonka otin vastaan odotuksia täynnä.

Päästyämme alueelle harjoittelimme kolmen tunnin ajan tulevaa main eventtiämme -joukkoeen hyökkäystä kovin ammustarvikkein- ja harjoituksen edetessä odotukseni vain kasvoivat. Törmäsin kesken harjoituksen vanhoihin tuttuihini, jotka olivat nyt tulenjohtajina sekä heitinmiehinä tukemassa hyökkäystämme. Harjoiteltuamme tulevat kuviot läpi söimme pikaisen pakkilounaan, jonka jälkeen rytinä ja ryske viimein alkoi...

Aluksi saimme eteemme laatikollisen kuulaa sekä muita tarvikkeita, jotka piti parissa minuutissa lipastaa tai ottaa kantoon. Saimme kukin mies 8 lippaallista ammuksia, 2 savuheitettä sekä aktiivikuulosuojaimet rj:lle sekä rvj:lle. Täytettyämme lippaamme laitoimme loput ammuslaatikot dumppeihimme ja ryhmityimme hyökkäykseen.

Lähdimme joukkoeenjohtajan käskynannon jälkeen liikkeelle salvassa, meidän ryhmämme kärjessä. Ryhmäni mukaan tuli kokelas H, joka toimi joukkoeemme varajohtajana. Hetken aikaa metsässä käveltyämme ponnahtivat edessämme pystyyn ensimmäiset viholliset, pahan ilkiset jaster-maalilaitteet. Heitimme munat turpeeseen ja avasimme tulen aseet laulaen. Karjuin tilannetietomme lähiradioni headsettiin ryhmäni tulittaessa ympärilläni, ja sain pian käskyn sitoa vihollista muiden ryhmien kiertäessä näiden sivustaan. Huusin jojon käskyn eteenpäin ryhmälleni, ja otimme mukavemmat ampuma-asennot itsellemme: tässä saattaisi kestää hetken.

Pideltyämme hyvän aikaa vihollista, tuli radiooni uutta tietoa: saisimme omaa epäsuoraa vihollisen niskaan pian. Pian takaamme kuuluikin tulitukiryhmämme kuuluvia "TUL-TA!" huutoja sekä heitinkraanaattien humahtavia lähtölaukauksia. Hetken päästä edestämme alkoi kuulumaan murskaavaa jylinää murkulan pudotessa metsän pohjalle ja levittäessä teräksistä kuolemaa mukanaan.

Omien lähes onnistuttua koukussaan kohtasimme kuitenkin ylivoimaisen vihollisen: jostain meitä tulitti kranaattikonekivääri. Ryhmäni tukiessa kaksi muuta perääntyivät juoksujalkaa jalkautumisalueelle, jossa joukkoeenjohtaja, kokelas T. keräsi johtajat kokoon ja selitti tilanteen. Kartaltaan hän näytti uuden hyökkäyssuuntamme: kiertäisimme koko joukkoe vihollisen sivustaan, josta lähtisimme yrittämään sen lyömistä uudelleen.

Siirryimme uusiin lähtöasemiin ryhmäni kulkiessa kärjessä, ja perillä menimme avoriviin, jossa edessä siintävä kukkula oli tarkoitus ottaa haltuun. Joukkoeen muiden ryhmien ehdittyä myös asemiinsa lähdimme yhtenä rintamana (mikä ei oikeasti olisi ollut alkuunkaan toimiva ratkaisu, mutta liittyi ammuntojen turvallisuusjärjestelyihin) ottamaan haltuun ensimmäistä kukkulaa. Sen päälle itseasiassa pääsimme ilman ongelmia, mutta sen päällä ryhmäni saavutti tulenkuvauskentän... joka laukaistiin juuri huipulle päästyämme.

Jylinän alkaessa edessämme huusin kaikin keuhkoin "SUOJAAN!" ja heittäydyin itse naama sammalta vasten. Kun sitten kouluttaja kuiskasi veireltäni, että tulenkuvasupanokset kuvasivat jälleen tuota kirottua kranaattikonekivääriä, kysyin jojolta lupaa ottaa irti. Vastaukseksi kuitenkin tuli, että pesäke tuhottaisiin epäsuoralla tulella. Niin kävikin, ja pian harjun rinteeseen läjähteli tulitukiryhmän ampumia kranaatteja.

Seuraavaksi tuimme jälleen muun joukkoeen etenemistä kohti tavoitetta, ja otimme asemat seuraavan kukkulan päältä. Jauhoimme pitkien minuuttien ajan tasaisen tappavaan tahtiin jastereita alas, kunnes viimein radiooni tuli ilmoitus: omat olivat saavuttaneet tavoitteen. Juoksin ryhmäni kanssa asemiin muiden ryhmien tasalle, jossa meitä odottivat vihollisen aiemmin käyttämät, valmiit poterot, joista osa oli jopa linnoitettu.

Ehdimme ihmetellä uusia asemiamme vain hetken, kun radioverkossa liikkui jälleen uusi tieto vihollisesta: vastahyökkäys alkaisi parin minuutin kuluttua. Käskin ryhmäni lipastaa loput patruunansa ja parantaa asemiaan, ja suuntasin aseeni kohti etumaastoa odottaen. Hetken päästä mäielle edessämme alkoikin nousta keltaisen vihollisen luotetuimpia aseita: jastereita. Avasimme jälleen tulen kohti vihulaista, ja hirsin linnoitettuun poterooni kumartuen kerroin vihollistilanteeni joukkoeenjohtajalle radiollani.

Puolustettuamme muutamia minuutteja uusia asemiamme ja nähtyämme jälleen yhden ttr:n tuli-iskun kauempana harjulla, kertoi takanamme hiippaileva kouluttaja vihollisen käyvän ryhmälleni ylivoimaiseksi. Edessämme meitä lähestyi kahden joukkoeen vahvuinen vihollisosasto, joita vastaan kysyin toiminta ohjeita ja tukea jojolta. Sain vastaukseksi kysymyksiini puolet ykkösryhmästä sekä tulitukiryhmämme ampumaa epäsuoraa, jonka voimin löimme vihollisen.

Ruudinkatkun leijaillessa vielä poteroissamme tuli kokelas T:ltä seuraava käsky: pitäkää asemat. Pimeän laskeuduttua olisi odotettavissa uusi vihollisen vastahyökkäys, josta tiedustelijamme olivat saaneet näppärästi vihiä. Saimme ohjeet kaivaa poteromme syviksi ja hakea ammustäydennöksiä asemiemme takaa, johon huoltojoukkoeen täydennyskuokki ajaisi pian.

Lähes kahden tunnin ajan valmistauduimme edessä odottavaa taistelua varten, ja kun se saapui, oli ryske ja rytinä jälleen osanamme. Pimeän taivaan valaisivat kymmenet valopistoolin ammukset, valoraketit sekä edessä jyrähtelevät kessit ja joka puolella viuhuvat valojuovat. Joukkoeen puolustusammunnat yöllä oli yksi vaikuttavimpia valoesityksiä, joita olen koskaan nähnyt. Ammuttuani jälleen lippaani tyhjäksi ja itseasiassa koko ryhmäni tyhjennettyä aseensa etumaastossa tetsaavaan viholliseen, tuli tuttu komento " Tuli seis!".

Tilanne oli ollut yhtäjaksoisesti 7 tunnin ajan päällä, jonka ainaka olin ampunut 12-15 lipasta, en ole varma tarkasta luvusta. Ryhmänivarajohtaja ampui kaikki 26 vapistin ammustansa yövedon aikana, ja oikeastaan ainoat a-tarvikkeet, jotka ryhmälläni jäi käyttämättä, olivat kaksi savuheitettä, jotka tosin olisi voinut heittää irtautuessamme ensimmäisestä hyökkäyksestämme.

Saimme vedon jälkeen välittömän palautteen, jonka jälkeen siirryimme myöhäiselle pakki-illalliselle ja kauan odotettuun tukikohtapalveluun. Nukuimme pitkän ja rauhallisen yön lämpimissä teltoissamme, ja aamulla heräsimme virkeinä suorittamaan jälleen ryhmänhyökkäystä.

Viimeisenä päivänä ammuimme siis jälleen ryhmänhyökkäystä, jotta kaikki saisivat harjoitella ryhmänjohtamista. Hyökkäykset menivät mainiosti ja kuulaa kului jälleen totuttuun tapaan, ja nuotiopaikalla läpyskä lensi rentoon tyyliin. Koska apukouluttajat olivat olleet mukanamme koko leirin ajan ihan varsinaisessa tilanteissakin, olivat hekin melko rennola päällä ja oli hassua, huomata, että joukkomme alkoi hitsaantumaan yhteen heidänkin kanssaan.

Leiri päättyi poljettuamme takaisin kassulle ja huollettuamme tuttuun tapaan varusteemme. Illalla rentouduimme kuka missäkin, suurin osa joko saunan lauteilla tai sotkussa sekä omassa tuvassa. Viikonloppuvapaille seuraavana päivänä lähdimme kukainenkin innokkaasti, sillä takana oli pitkältä, lähes loppumattomalta tuntunut kinkkuviikonloppu.

Nyt lomilta palenneena on mukava ajatella, että ennen joulua on enää kaksi leiriaamua eikä yhtään kinkkua. Eihän tämä loppupeleissä ole kuin maastopukuisten poikien sisäoppilaitos, jos pääsee joka viikonloppu lomille. Nyt kuitenkin karkaan mukeen iltapalalle enkä kotiin lomailemaan, sinne suuntaan vasta torstaina saatuani kölliloman. Ensiviikkoon, siis!

10. luku: TJ228

Tarina jatkuu jälleen...

Olimme siis lähdössä ryhminemme AUK marssille, ja jännitys oli ryhmässämme katossa. Isoa osaa porukkaa hajotti aivan jäätävästi lähteä kävelemään 40-60 kilometriä harmaassa sade säässä, mutta muutamat innokkaimmat (minä mukaan lukien) lähes odotimme matkaan lähtemistä.

Lopulta lähtöajankohta koittikin, ja nousimme kylmästä teltastamme, ja lonnimme huoltokomppanian asehalliin ottamaan vastaan lähtökäskyn. Saimme kopioida karttaamme kolmen rastin paikat, ja matkaan lähdettiin sekalaisessa häröpallomuodossa. Tahti oli heti alkuun melko hyvä, semmoinen 6-7km/h.

Ensimmäiselle rastille pääsimme jo 40 minuutin kävelyn jälkeen, joka oli kuleemma muihin komppanioihin nähden erittäin hyvin. Joku viestikomppanian sakki oli kuleemma etsinyt tietään rastille yli kahden tunnin ajan! Rastilla keitimme puoli pakillista vettä mahdollisimman nopeasti, nuotiot tyhjästä rakentaen. Selviydyimme rastista melko hyvin, ja jatkoimme apukouluttajiemme (jotka olivat rastinpitäjinä) kannustamana kohti seuraavaa rastia.

Tässä kohtaa matkaa oli moreeni yllättävän korkealla, ja jopa usein gonahteleva oppilas S. oli melko hyvillä mielin. Kuitenkin rastien ja kilometrien karttuessa alkoi ryhmähenkemme katoamaan ja yhteiset huudot hiipumaan. Ensimmäisten rastien jälkeen kärkimiehen ja peränpitäjän välillä oli noin puolikilometriä, kun lähes yli-innokas suunnistajamme porhalsi eteenpäin huonompi kuntoisten laahustaessa perässä.

Saatuamme seuraavat rastit HK:ssa ahdoimme pari lusikallista lämmintä pakkiruokaa suihimme, otimme kuivamuonat mukaamme ja rakot & muut huollettuamme jatkoimme matkaa seuraavalle kierrokselle. Pimeä alkoi valtaamaan alaa synkän Satakunnan metsissä, ja otimme lamppumme käyttöön. Selvitimme seuraavat rastit melko rivakkaan, mutta aikaa HK:seen paluuseen kertyi hitaasta tahdistamme ja pitkistä välimatkoista johtuen.

HK:n pihalla jouduimme seuraavana tehtävänämme pitämään pakollisen kahden tunnin tauon. Mitä erinäisimpiä teorioita tauosta ja sen tarpeellisuudesta esitettiin, mutta itse uskon siitä seuraavaa: sen oli yksinkertaisesti tarkoitus olla hajottava. Kahdessa tunnissa ei millään ehtinyt sekä huoltaa jalkoja, täyttää vesiä että nukkua, mutta siinä ehtivät kuitenkin lihakset jäykistyä. Menimme kuitenkin telttaamme ja laitoimme kaminaan puita. Lämpimässä sitten vaihdoimme vaatteitamme ja valmistauduimme marssin viimeiseen reissuun. Kävi kuitenkin niin pahasti, että eräs ryhmästämme sai allergisenreaktion, ja joutui keskeyttämään. Onneksi emme silti saaneet tästä tahattomasta keskeytyksestä aikasakkoa, joka oli 1h per keskeyttäjä.

Viimeinen rykäisymme alkoi eeppisillä tunnelmilla skappareiden soittaessa jotain leffamusiikkia meidän kopioidessamme seuraavien rastien paikkoja kartallemme. Lähdimme melko väsyneinä matkaan, ja ryhmähenkemme oli tässä vaiheessa jo todella rakoillut. Selvitimme kaksi ensimmäistä rastia melko nopeasti, mutta kolmas oli näistä nähden tuhottoman kaukana. Sinne raahustimme useiden tuntien ajan, ja riitely oli jatkuvaa ja välillä hermoja raastavaa. Viimeiselle rastille raahustimme rättiväsyneinä, ja se sitten koettelikin väsyneitä mieliämme (varmasti tarkoituksella) oikein olan takaa.

Tehtävänämme oli yksilösuorituksena tehdä kahdesti kuullun tehtävän annon perusteella pitkä lista vartiovuoroja 15 minuutissa paperille, sekä päättää ryhmän toiminnasta seuraavan vuorokauden ajan. Henkilökohtaisesti suoriuduin tehtävästä melko huonosti, sillä minulta oli jäänyt tehtävänannossa ylöskirjaamatta eräs erittäin tärkeä aikamääre, johon sitten koko suoritukseni luhistui. En ole vieläkään päässyt näkemään (enkä ehkä koskaan pääsekkään) tuota tehtävälappustani, mutta uskon saaneeni siitä vain yhden osa-alueen oikein. Ei siis mikään mallisuoritus sillä saralla.

Jatkoimme matkaamme rastilta kohti kotia ja lämmintä telttaa. Viimeinen kävelymatka tuntui lähes loputtoman pitkältä, mutta suoriuduimme siitä silti ilman ihmeempiä ongelmia, kuitenkin melko hitaasti raahustaen. Perillä luovutimme lippulappumme valvojille ja menimme uupuneina telttaamme, ja ensimmäinen taistelija nukahti täysissä pukeissa meidän muiden jutellessa alta 10 minuutin.

Nukuimme levotonta unta, ja ainoana koko ryhmästä nukuin makuupussissa pelkissä boxereissa, kuten yöpyminen on opetettu. Muut nukkuivat märissä vaatteissaan hytisten. Pidimme lyhyitä, 30 minuutin kipinävuoroja. Omani päätteeksi meidät tultiin herättämään aamupalalle, enkä väsymyksestäni ja toiveistani huolimatta päässyt enää takaisin makuupussin lämpöön. Olinpa ainakin ennen muita jalkeilla.

Syötyämme pakkiaamiaisen, pakkasimme teltat ja lähdimme huoltamaan kotikasarmille. Huollettuamme joukkuemateriaalin, saimme kapteenin luvalla käydä ennen rynkkyjemme puhdistamista suihkussa ja vaihtaa puhtaat vaatteet. Huollettuamme itsemme ja aseemme saimme levätä, ja itse nukuinkin kolmen tunnin päikkärit. Olo oli lähes palautunut niiden jälkeen, ja loppupäivän vapaa-aika sekä pyykinvaihto sujuivat mukavasti, ja illalla painuimme jälleen omien punkkiemme vällyjen väliin.

Marssin jälkeen vietimme viikonlopun kasarmilla kouluttamista opiskellen. Tämä tapahtui rastikoulutuksen muodossa. Opetimme vuoron perään toinen toisillemme 10 minuutin ajan rynnäkkökiväärin purkamista ja kokoamista, ja tätä jatkui vapaa-aikaa (sekä lähes yhtä puuduttavaa sinkokoulutusta) lukuunottamma koko viikonlopun. Sääkään ei juuri suosinut meitä kinkkulaisia, kuten viime gineksessä, vaan se oli tasaisen harmaa ja sateinen.

Tänään (että olen odottanut että pääsen jälleen kirjoittamaan "tänään") pakkasimme huomenna alkavaa leiriä varten, ja kävimme kaivamassa jastereita ampuma-alueelle, jota käytämme keskiviikkona joukkueen hyökkäysammunnoissa. Leirillä ammumme kuleemma pelkästään kovilla (?!) ja kuivaharjoitteluakin teemme vain ammuntojen vaatiman määrän. Maanantai sujui poikkeuksellisesti aurinkoisena tasaisen harmaan pilvipeitteen väistyttyä, mutta leiriä varten uskomme kaikki sään jälleen kostuvan. Onneksi leiriä seuraa pitkästä aikaa loma, vaikkakin lyhyt sellainen.

Kas näin, nyt olen viimein tehnyt sen, mistä olen pitkään puhunut kirjoittanut, eli kertonut kaiken (ainakin suurpiirteisesti) AUK I:n alusta tähän päivään. Tästä eteenpäin pyrin kirjoittamaan ainakin kerran viikossa. Nyt on kuitenkin jälleen aika karata näyttöpäätteen ääreltä ja suunnata mukeen iltapalalle, ja sitä kautta omaan tupaan lepäilemään ja lataamaan akkuja leiriä varten. Viikonloppuun, ainakin toivon mukaan, siis!

9. luku: TJ229

Jatketaanpa siitä, mihin eilen jäätiin...

AUK II siis lähti käyntiin tuossa nelisen viikkoa sitten (jos nyt laskin oikein). Osa AUK I:n komppaniasta siirtyi muualle koulutukseen, mm. tarkka-ampujiksi ja pst-miehiksi, sekä RUK:kiin ja Lahteen lääk. AUK:kiin. Jäljelle jääneet muut kuin kuskit ja vaunumiehet koottiin Alfa joukkoeeksi, joka jatkoi jääkärilinjan ainoana joukkoeena. Suurin osa joukkoeen kokoonpanosta oli entisiä c-joukkoeen miehiä, eli tukilinjalaisia, kuten meitä taistelupelastajia. Vanhoista jääkärijoukkoeista, Bravosta ja Alfasta, tähän uuteen Alfaan siirtyi ainoastaan kahdeksan miestä. Koska muut komppaniaamme jäänet miehet olivat ajokoulutuksessa, asetettiin kaikki apukouluttajat ohjaamaan meitä koko AUK II:n ajan. Tästä uudesta joukkoeestamme käytiin mm. seuraavanlainen keskustelu apukouluttajien toimesta:

"-Onko tässä meidän koko joukkoe?

-Meidän kultamussukat.

-Näyttävä joukkoe!

-Taistelupari per apukouluttaja!

-Ei vittu, puolet näistä on lämäreitä, voidaan ampua kovilla!"

Alku oli siis lupaava. Uusi tupa vaikutti tuolloin melko lupaavalta (ja aika siedettäväksi se on osoittautunutkin) ja kokonaisuudessaan joukkoe aika kykenevältä. Ensimmäinen viikko oli melko kevyt ja sisälsi paljon oppitunteja, joita seurasi kinkku viikonloppu. Tuolla viikolla tuli myös ensilumi maahan, joka mukavasti jääsi jalkamme sulkeisia tehdessä. Sitä tuli itseasiassa vallan absurdin paljon, nimittäin kokonaiset 15 cm! En sinänsä olisi uskonut, että tänne eteläänkin voi tulla niin paljon lunta niin nopeasti.

Keli oli kuitenkin pääasiassa kaunis, kun vietimme viikonlopun rakkaassa varuskunnassamme. Lauantain harjoittelimme koko päivän viestikaluston käyttöä, mm. Sanlaa ja 141 sekä 241 radioiden käyttöä. Sunnuntain puolella pääsimme ensimmäistä kertaa koko palveluksen aikana nukkumaan YlPalvon mukaisesti 0800 asti aamulla, ja tämä yhdistettynä talviaikaan siirtymiseen teetti sen, että nukuimme kokonaiset 11 tuntia. Heräsimme siis virkeinä ja hyvin nukkuneina kauniiseen, lähes kevättalven laskettelukelejä muistuttavaan auringonpaisteeseen. Söimme maittavan brunssin mukessa, jonka jälkeen teimme koulutuskorttejamme muutamia tunteja. Kun omansa oli saanut valmiiksi, sai lähteä Kuntotalolle urheilemaan, ja näin toimin minäkin. Kävin tekemässä parin kaverini kanssa kahvakuulaharjoituksen, jonka jälkeen kertasin pitkästä aikaa karaten katoja. Rankasta reenistä palauduin saunomalla ja uimalla, ja palatessani kotikasarmille olin rento kuin lämäri veksin päivystäjänä. 

Iltapäivällä meillä alkoi pitkä vapaa-aika, ja tulin silloin itseasiassa tänne sotkuun kirjoittamaan ensimmäistä kertaa sitten jääkäri aikojeni. Ajatella että haaveilin silloin saavani kirjoitettua välistä jääneet 50 päivää kahdessa illassa!

Rauhallisesta viikonlopusta oli lähes ikävä jatkaa raskaaseen viikkoon. Maanantaina saimme tiukan koulutuspaketin aiheesta joukkoeen hyökkäys, ja jo tiistaina pakkasimme tavaramme ja lähdimme leirille testaamaan taitojamme. Voi pojat mikä myllytys siitä tulikaan...

Leiri alkoi ankeissa merkeissä, kun lumi suli osittain pois ja jätti metsän märän loskaiseksi. Jääkäri ei kuitenkaan vettä pelkää, ja varustimme itsemme kumisaappailla, lumipuvun housuilla ja maastopuvun takilla, sekä maalasimme kasvomme naamioväreillä (C- joukkoeen miehet, minä mukaan lukien, ensimmäistä kertaa). Yhdistelmä muistutti toisen maailman rähinän viimeisen kevään ss-miesten maastovarustusta, ja oli omiaan huvittamaan minua leirin raskaampina hetkinä. Toinen varustuksesta kummunnut huvitus oli naamiovärimme. Koska vihreä väri loppui yllättävän nopeasti, ja koska minä satuin tekemään naamiointiin kuuluvat mustat viivat ennen vihreää pohjaväriä, oli osa joukkoeestamme naamaltaan mustia marsalkka Mannerheim.

Leiri sujui hyökkäyksen eri vaiheita sahatessa ja ylil. J:tä kuunnellessa. Tuo pieni mutta karismaattinen kouluttaja muistutti minua kuvasti vanhasta opettajastani (joka toivottavasti lukee tätä ja tajuaa viittauksen), ja onnistui erikoisella ja mukaansa tempaavalla tyylillään pitämään ainakin suurimman osan meistä mukana koulutuksessa. Hänen johdollaan siis raahasimme pitkin metsiä telamiinoja, juoksimme koukkuja ja ajoimme narupaseilla, noilla jääkärin lempi kulkuneuvoilla.

Kun yöt kuluivat koulutuksessa, menivät yöt vartioinnissa. Meille osoitettiin niin paljon erilaisia vartio tehtäviä, että nukuin koko kolmen päivän harjoituksen aikana kolme tuntia, ja sain vielä kuulla jälkeen päin että meillä oli ollut helppoa. Täytyy tosin myöntää, ettei meillä ollut yöllisiä hälytyksiä lainkaan, vaan vihollisemme pioneerikomppaniasta hyökkäsivät lähinnä aamulla ja aamuyöllä.

Yhtenä leirin kohokohdista pidän edelleen yöhyökkäystä paukkupatruunoilla. Olin ryhmänvarajohtajana, ja sain kyseisessä vedossa käsiini valopistoolin ammuksineen. Oli mielestäni kohtuullisen siistiä hiipiä pimeässä metsässä rj:n tähystäessä, ja ampua valopistoolilla tämän karjuessa "Valaise!". Menossa oli mukana ruudin katkua ja testosteronin käryä, vaikkei ryhmämme loppujen lopuksi erityisen hyvin selviytynytkään.

Leiriltä poistuimme jalkapatikalla, jonka aikana joku sankari onnistui pysäyttämään koko joukkoeen vartioon käydääkseen tarpeillaan, ja vieläpä kahden kilometrin päässä kasarmilta! Mitähän lie senkin sankarin päässä liikkunut... (tietäjät tietää)

Leirin jälkeen oli lähes taivaallista viettää pitkä (itseasiassa inttiaikani pisin) loma, joka kesti perjantaista tiistaihin. Levytin oikein olan takaa, vietin laatuaikaa kavereiden ja tyttöystävän kanssa ja nukuin. Loman jälkeen hyppäsinkin sitten jo maanantaina alkaneelle räjäyttäjäkurssille, jota johti kieroa huumoria ja välinpitämättömyyttä harrastava ylil. A. Kurssin aikana laskimme kaikenlaista lähtien ohmeista päättyen kasapanoslaskuihin. Siistin sisätyön lisäksi pääsimme kokemaan haisevana pioneerina olemisen kauhut, kun rakensimme tnt:stä kasapanoksia ja tulenkuvauskenttiä ja räjäyttelimme niitä maastossa. Kyllä siinä kädet välillä tärisivät kun oli nähnyt 1g nallin tehon, ja tiesi pitelevänsä käsissään itsetehtyä, 30 kertaa tehokkaampaa viritelmää. Hengissä ja hienoja kokemuksia takanani kuitenkin kurssista selvisin, ja nyt vain odotan työkokemusta jotta saisin räjäyttäjäkorttini lunastettua.

Viime viikolla, eli räjäyttäjäkurssia seuranneella viikolla, meillä oli AUK marssi. Jännitin sitä ensiksi jonkin verran apukouluttajien kerrottua kalajuttujaan aiheesta, mutta mitä lähemmäs marssi tuli, sitä varmempi olin, että se olisi vain ylipitkä partiotaitokisa. Marssia edeltäneenä päivänä saimme reilusti aikaa valmistautua, ja ajan käytimmekin hyödyksi mm. nukkumalla ja tstliivejämme muokkaamalla. 

Itse marssin kai voi laskea alkaneen siitä, kun meidät herätettiin yllättäen 0330 kers. P:n huutaessa "YLÖS!". Nopean ulos siirtymisen jälkeen meidät siirrettiin tekemään johtamistaidon kirjallinen koe, joka meni osaltani melko hyvin, väsymyksestäni huolimatta. Kokeen jälkeen söimme mukessa aamupalan, josta sitten siirryimme liukuvasti odottelemaan lähtöä tupiimme. Pakkasimme teltat ja muut majoitusromppeet, ja lähdimme sitten kenttävarustus mukanamme kohti huoltokomppanian takapihaa, josta marssin käppäily vaihe alkaisi.

Perillä pystytimme teltat ja söimme lounasta. Koska minun ryhmäni lähti viimeisenä, saimme (tai jouduimme) lepäämään vielä tunnin teltassa... Jonka jälkeen sitten itse marssi alkoi. Mutta nyt sotilaskoti menee jälleen kiinni, ja joudun taakse poistumahan. Siis ensi kertaan, jolloin viimein saan katettua tämän perkuleen 50 päivän jakson, jona en kirjoittanut!